Niin se vain on, silloin kun jätin entisen poikaystäväni, syyhän oli täysin se, että minua alkoi ahdistamaan kun hän puhui yhteen muuttamisesta ja tulevaisuudesta. En vaan enää pystynyt siihen.

"On helpompi olla yksin kuin päästää toinen aidoisti lähelle."

Ilmeisesti minulla on jonkun asteinen sitoutumiskammo..

"Sitoutumista pelkäävä käyttää muita huomattavasti enemmän aikaa etsiäkseen vastauksia kysymyksiin "kuka minä olen?" ja "missä ja kenen kanssa minun tulisi elää?". "

"Hänen on vaikea uskoa että joku todella rakastaisi häntä."

Näinhän se on..

"Itsensä hylätyksi kokenut kääntää kokemuksen aikuistuttuaan ja jättää mielummin itse ennen kuin tulee jätetyksi."

"Sitoutumiskammoista repii sisäinen ristiriita: mitä enemmän hän kaipaa läheisyyttä, sitä suuremmaksi kasvaa tarve ottaa etäisyyttä."

Sitoutumiskammoisia kehotetaan rauhoittumaan ja muistelemaan elämäänsä, löytyykö sieltä syytä miksi sitoutuminen pelottaa?

Itse en saa mieleeni mitään, mistä oma sitoutumiskammoni johtuisi. Vanhempani ovat edelleen yhdessä. Veljeni on naimisissa onnellisesti ja hänellä on kaksi ihanaa lasta. Toinen veljistäni seurustelee vakituisesti ja asuu naisystävänsä kanssa samassa taloudessa. Siskoani ei parisuhteet voisi vähempää kiinnostaa. Itse kyllä haluaisin myös onnellisen parisuhteen, mennä naimisiin ja ehkä joskus jopa saada lapsia, perustaa perheen. Mutta syystä tai toisesta en vain pysty siihen..

Have you lost your way?
Living in the shadow of the messes that you made
And so it goes
Everything inside your circle starts to overflow
Take a step before you leap
Into the colours that you seek
You get back what you give away
So don't look back on yesterday

Kaikki loppuu aikanaan, niin sanotaan. Myös minun ja hänen tiet erosivat, mutta ei niin paljoa, ettemmekö voisi vielä olla ystäviä. Päätös oli minun, aikalailla yksin minun. En enää ollut varma tunteistani, mutta uskoisin silti että hän oli minulle enemmän vain ystävä kuin mitään muuta.

Mutta nyt voin taas aloittaa puhtaalta pöydältä. Katsoa maailmaa uusin silmin. Olen vapaa. Mutta kyllä sitä läheisyyttä jää silti kaipaamaan, mutta se on aina minussa, olen hellyyden kipeä ja kaipaan huomiota, helliä kosketuksia ja kauniita kuiskauksia.

Nyt en enää ehdi sen koommin kirjoitella, mutta palailen taas. Hyvää yötä ja pitäkää toisistanne huolta. ~

Aika on kulkenut kuin siivillä, mutta kuitenkin niin hitaasti. Kesäloma kiisi sormiemme läpi, eikä siitä saanut millään kunnon otetta. Kun koulu taas alkoi, ryhmänikin vaihtui, vain muutama vanhasta ryhmästäni jäi, suurin osa on uusia kasvoja.

Olen jo hieman suunnitellut poikaystäväni kanssa tulevaisuutta. Tiedämme jo minne muutamme ja minkä rotuisen koiran hankimme. Tiedämme myös sen että hän muuttaa meille asumaan jo joulukuussa. Olen erittäin onnellinen että kaikki on sujunut näin hyvin. Tosin ikävä tulee painamaan mieltäni, sillä hänen armeijansa on pian jo alkamassa, 11.1 käsky käy, eikä sille voi mitään. Mutta sitten on kaikki taas paremmin kuin hyvin kun hänen armeijansa on loppu. Minulla tosin voi olla koulu vielä hieman kesken, mutta ei se mitään, voimme muuttaa ensin lähemmäs kouluani ja sitten vasta kauemmaksi.

Olen nyt vietellyt noin kolmisen päivää kotona lakanoitten välissä kärsien todella korkeasta kuumeesta. On ollut paljon aikaa vain nukkua ja miettiä asioita. Tosin huomasin ettei kaikkia asioita kannattaisi miettiä kovin syvällisesti, tulee vain paha mieli ja tyhmä olo. Yhtä asiaa mietin ja haluaisin siihen vastauksen, nimittäin, haluaisin tietää että onko tämä minun flunssani ihan vain normaalia flunssaa, jotain influenssaa vai kenties sitä H1N1-virusta (sikainfluenssaa)? Tämän flunssan pirulaisen takia jäi minulta monen vanhan ystävän näkeminen väliin ja se harmittaa suunnattomasti. Olisi iskenyt vaikka viikon päästä, tai viikkoa aikaisemmin, mutta ei, kun juuri nyt..

No joskus elämä potkii, mutta se vain on kestettävä. Toivottavasti ei tule mitään jälkitauteja.

Kirjoittelen myöhemmin lisää, pysykää terveinä !~

Kevät muuttaa maailmaa, siitä tulee kaunis. Jo kevään tuoksu saa minut hymyilemään. Puihin ilmestyy silmuja, kukat nousevat maasta ja puhkeavat kukkaan, aurinko paistaa ja viimeisetkin jäät sulaa järvistä. Mikä voisi olla ihanampaa?

Rakastin aikaa jonka sain taas kerran viettää oman kultani seurassa. Grillasimme, aurinko paistoi. Lähdimme kävelylle ja menimme kalliolle järven rantaan istuskelemaan. Taivas oli lähes pilvetön, pieni tuuli puhalsi ja vesi liplatti ja heijasti kuvaa kauniista maisemasta jonka näimme. Se oli ihanaa vain istua siellä, ei ollut kiirettä minnekkään, sai vain nauttia luonnosta ja toisen läheisyydestä. Hänen kädestään vyötäisilläni, hänen tuoksustaan ja huultensa pehmeydestä. Se oli ihanaa. Mutta sitten sekin loppui. Oli minun aikani lähteä taas kotia kohti, koulu alkoi taas jo seuraavana päivänä. Mutta onneksi siihen on vajaa kuukaus, kun taas seuraavan kerran pääsen sinne. Paikka on mitä kaunein. Ensi kerralla saankin jo pukeutua mekkoon ja hieman laittautua, sillä hänen koulutiensä on nyt kuljettu loppuun. On päättäjäiset. Ja sitten alkaakin kesäloma ja toivottavasti se on kokemuksia täynnä.

Nyt poden taas syvää ikävää. On se aina vain yhtä vaikeaa lähteä ja päästää irti toisesta hetkellisenkin yhdessä olon jälkeen. Se on raskasta.

Mutta nyt on aikani poistua myös täältä, taas hetkiseksi. Palailen taas uusien kokemusten ja kertomuksien kanssa.

Odottavan aika on pitkä, niin sanotaan ja todella myös tiedän sen olevan totta. Tuntuu kuin yrittäisi kulkea eteenpäin mudassa joka yltyy lanteille asti. Jaa mitäkö odotan?.. Pääsiäistä. Tai oikeammin päivämäärä on 9.4. Silloin nään taas tuon suloisimman otuksen maanpäällä ja saan olla hänen lähellään (: Kaikki suru haihtuu kuin tuhka tuuleen. Vaikkakin sitten tulee taas hetki jolloin täytyy hyvästellä toinen taas pitkäksi aikaa, mutta en nyt vielä haluaisi ajatella sitä.

Kerrankin minusta tuntuu että tämä on aitoa ja tulee jopa kestämään. Ikinä ennen ei ole tuntunut näin hyvältä. Tämänkin suhteen alussa olin erittäin epäileväinen toisen osapuolen tunteista. Mietin kokoajan että olenkohan nyt ymmärtänyt toisen sanat väärin ja muuta vastaavaa. Olin erittäin epävarma. Mutta olin myyty. Hän oli suloinen, täynnä elämää ja osasi aina valita ne parhaat sanat.

Olisin onnellinen jos nyt vain pääsisin hänen viereensä ja saisin pitää hänestä kiinni, tuntea toisen ruumiinlämmön, hengityksen ja kosketuksen omalla iholla. Se olisi niin unelmaa. Suudelmakaan ei tekisi pahaa.

Harmi vain, ettei kaikkea voi saada vaikka kuinka tahtoisikin. Mutta parempi näin, kuin kokonaan ilman toista.

Vielä hieman yli kolme viikkoa siihen että voin taas olla onneni huipulla. Tosin toivon että tulen näkemään myös onnellisempia päiviä, esim kosinta/kihlaus, hääpäivä kenties, ehkä jopa yhteinen lapsi. Vaikka näitä onkin todella aikaista miettiä vielä.